Aragorn ja Arwen neito

1.

Itse arvokas Arathorn
Pohjan vainotantereilla
kerran surmansa tapasi.
Vaimo se jälelle jääpi
pienen poikuen keralla.

Elrond Pohjolan isäntä
pojan otti polvellensa,
kasvatteli vuodet kaikki
haltiain salatuvilla,
laulavaisten lautehilla.

Pojasta hyvä tulevi,
pitkäsäärinen sukesi.
Pojalla nimiä monta:
Aragornin taatto antoi,
Elrond Toivoksi sanovi.

2.

Jopa iltana eräänä
Toivo metsässä samosi,
käyskenteli koivikossa.
Loihe siinä laulajaksi,
läksi virren veisantahan.

Lauloi syntyjä syviä,
muinosia muisteloita:
metsä kaikui karjunnasta.
Lúthienista hyreksi:
neiti heinästä yleni.

Toivon silmät ymmyrkäisnä.
"Oho, loinko loitsijaksi,
sanelin tosi satuja?
Lúthien sie taidat olla,
taiatar, tytär hämärän?"

Hymyhyn hyrähti neiti.
"Lúthien minä en liene,
jos olen sama näöltä,
ehkä yhtä kohtalolta.
Kuta sie olet sukua?"

"Toivo on nimeni ollut,
suurempi tosi sukuni:
Isildurin lienen verso,
Arathornion Aragorn.
Kuta sie olet sukua?"

"Samoa olen sukua,
vaikka varsin kauempata:
Elrond on iso minulla.
Sain mä vasta matkoiltani
kotisaunan saapuville."

3.

Sanoi ankara Aragorn:
"Jo todet esille toihe,
suomut silmiltä putosi.
Työnnä ukko tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"

Elrond vastahan jyrisi:
"Eipä tyttö varsin nuori,
eikä anneta sinulle,
metsäläisen morsioksi,
vanhenevalle varaksi."

"Noinpa se sanovi Thingol
Berenille aikoinansa;
mies ei lausein lannistunut,
hurja, huolinut sanoista:
enpä huoli itsekänä."

"Sitten Arwen naitetahan,
työnnetähän tyttäreni,
kun sä kaadat Mustan Tornin,
siivin päätäsi komistat,
istut valtaistuimehen."

4.

Suori ankara Aragorn
mahtimiesten melskehisin,
hurmehuuruihin etelän,
kaatoi tornin Sauronilta,
suisti Sormusten Isännän.

Haastoi tuolta tultuansa:
"Jo mä kaadoin Mustan Tornin:
kansa vaipui valtahani,
kuninkaanansa kumarti.
Joko Arwen annetahan?"

Taipui Pohjolan isäntä,
sekä taipui että köyrtyi,
uupui urho maan iloihin,
lausui laivan portahilta:
"Voi minua, mies poloista,

kun möin aino tyttäreni
kuolevaisten kartanoille!
Meri muuriksi asettui,
kuolo aidaksi kohosi,
itsen, aartehen välille."

5.

Yksi Arwen Iltatähti,
toinen Toivonsa kuningas,
asui Päivölän saleja
tornin valkean nenässä,
herroina alisen kansan.

Eli he satakin vuotta,
viisi, kuusi aikakautta;
sanoistaan elävi kansa,
käskylöistä urhot kuoli.
Taittui päivä, sai hämärä.

Niin tuo lausuvi Aragorn
Arwenille rouvallensa:
"Pimeä jo laskeuvi."
Vastas rouva vasten mieltä:
"Viipynet, mene et vielä?"

"Tokko sellainen sopisi:
minkä niitin, sen kulutin,
nyt on meillä maksun aika.
Katunet, menet merelle?"
"Mennyt laiva viimeinenkin."

"Näkemiin siis lausukaamme."
Siitä arvokas Aragorn
ojentihe vuotehelle,
heitti hengen kuin akanan
taikka ruotosen kalasta.

Arwen Gondorin emäntä
kalpenevi, kylmenevi,
sanovi sanalla tuolla:
"Niin meni minulta Toivo,
itse seurannen perässä."