Paapelintorni viisi:

Kuudesseitsemättä runo

S anoi Anna Seritani:
"Ohoh Joni ukkoseni,
lähtekämme Varjolahan,
saakamme Sahatuumihin:
saat sieltä sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta;
jo näet toet totiset,
valehettomat, vakaiset!"

Jop' on Joni Seritani,
Paapelin äkeä päällikkö,
lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
tuonne Varjolan tuville,
saleille Sahatuumin.

T elenn kielti Joniansa,
Telenn kielti, Kossi epäsi,
lähtemästä Varjolahan
kera Annan kutsuloille.

Lausui Telenn tulevassa,
arvasi ajan takoa:
"Oi sie armas Joniseni,
ellös lähtekö Sahalle!
Äijä on sinne saanehia,
ei paljo palannehia."

Tuumi siihen Seritani,
pohti veitikkä verevä:
"Ei Telenn tietoja anna,
mimpaari mahtia jakele:
oisi akka ammuttava,
koukkuleuka kolkattava!"

Kossi peilistä puhuvi,
Kaukomieli kuvaajasta:
"Jos jou'ut Sahatuumille,
eli Varjolaan ehätät,
sinut kuolo kohtoavi,
surma niittävi satoa."

Joni varman vastaeli,
sanovi sanalla tuolla:
"Ain' on surmia sinulla,
kaikin paikoin kuolemia,
ei uros hätäile noita,
ei varsin varannekana."

S iitä läksi Seritani,
toki läksi, ei totellut,
lykkäsi venon vesille,
tähden valko valmisteli,
Annan saattoi purtehensa,
itse istuvi perähän.

Jopa juoksi Valkotähti,
Tähti juoksi, matka joutui,
jo näkyi Sahan saari,
Varjon kumpu kuumottavi.

Pistihe Varjolan pihoille,
salakansan kartanoille,
siitä tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse;
heti kun tuli tupahan,
astui keskilattialle,
silta liekkui lehmuksinen,
tupa kuusinen kumahti.

I tse Varjolan isäntä
istui pitkän pöyän päässä,
tuop' on tuolta puhelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieänpä minä jotaki,
tajuelen tarkoillehen:
voima syntyvi soasta,
taito tarkka tappelosta,
voorloneiss' on synty väärän,
alku pahan enkeleissä.

Käy nyt kanssa auttamahan,
kerallamme sotimahan,
tai sinut siaksi laulan,
alakärsäksi asetan;
kaa'an kotoväkesikin,
tornin Paapelin tuhoan!"

S iitä suuttui Seritani,
siitä suuttui ja häpesi.
Veti kaaren kätköstänsä,
tupestansa tuiman jousen,
ampui kerran, ampui toisen:
listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan päitä
päitä Varjo-poikasien.

Jo tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Läksi tuiskuna tuvasta,
savuna pihalle saapi
pakohon pahoja töitä,
pillojansa piilemähän.

Niin pihalle tultuansa
katseleikse, käänteleikse;
mikäs neuvoksi tulevi,
mikä neuvon antajaksi?
Kuoppa alla ammottavi,
tuho takoa tulevi.

Siinä Joni Seritani
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, uljas Mahtaja!
Kaataos Varjolan kansa
rakehilla rautaisilla,
neuloilla teräsnenillä!"

K ossi hauasta havasi,
voorloni vainajalasta:
"Oi sie Joni Seritani,
ylimäinen ystäväni!
Heti kuoppaan hyppeleikse,
syväntesehen sukella!"

Siitä itse Seritani,
tähdentappaja tomera,
kyllä kärkäs käskemättä,
kehumattaki kepeä,
heti kuoppahan kavahti,
sukelti syväntesehen.

T uo Ukko, ylijumala,
itse mainio Mahtaja,
soi tuimat tulikipunat
sekä rautaiset rakehet
pienemmät hevosen päätä,
päätä ihmisen isommat,
niillä kaatoi kaiken kansan,
joukon Justinin hävitti.
Tuvat poltteli poroksi,
kypeniksi kyyetteli:
kivet jätti kiukahista,
pitkän pihlajan pihoista.

Se oli loppu Seritanin,
surma ankaran sotijan,
Varjolan kuopassa karussa,
Sahan on syväntehessä?


Tämän runon valmistuksessa on myös Akseli Gallen-Kallelan somistelutyötä luvatta hyödynnetty.


Harri Perälä, <harri.perala@iki.fi>