Eino Leino: Helkavirsiä

Helkavirsiä, toinen sarja

Sisältö

Äijön virsi

Tuop' oli Äijö yksin-synty,
yksin-alku, yksin-kuolo,
istui pilven paltehella,
katsoi maailman menoa,
lauloi laulun kaikki-öisen
sisimmästä sielustansa,
eikä peittänyt mitänä
tulevaisen polven tulla:

"Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!

"Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.

"Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,
hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on kärsiväin hymyily.

"Lienkö itse vanha liian,
tullut lapseksi takaisin,
en nyt siedä entistäni,
joskin ymmärrän yhäti;
lauloin hetken heijastusta,
soin huvia, loin kuvia,
haaveksin haluja mielen:
kaikki tuo on multa mennyt.

"On paennut, ei palaja
usko uutten ihmisien,
toivo voittavan totuuden,
rakkaus rajattomimman,
ihmiset on ilvesheimo,
minkä teinkin, sen tuhoan,
luon ma uuden luomakunnan
uuden itseni iloksi.

"Suljen siitä pois inehmot,
kutsun kestivierahiksi
mahdit maasta, vallat veestä,
itseni ikuiset veljet,
kutsun Kimmon kiukahasta,
Kammon kuolon porstuasta,
voimat vangitut vapautan,
alan uuden aikakauden."

Marjatan poika

Juhlivat jumalat Suomen
vaskiharjun hartioilla,
kummulla kuparilinnan.

Tuop' on yksin Poika tuumi:
"Noin on mieli miekkoisien,
kuinkapa kurjien ajatus
laaksoissa inehmonlasten?"

Tunsi tuntonsa palavan
tuo pyhä Jumalan Poika
rajatonta rakkautta,
mitatonta myötämieltä
luonnon kuolevan keralla;
läksi tuota tutkimahan
heimoa matalan Mannun.

Kulki tietä kuusipuista
tuo pyhä Jumalan Poika,
lauloi koidon kohtaloa,
luontoa kova-osaista,
kun on tyhjästä kuvattu,
tehty, kurja, maan tomusta,
pantu päivän kukkimahan,
toisena katoamahan,
tuhat vuotta nukkumahan,
yhtenä ylenemähän.

Huokasi salolla honka:
"Mitä sie minusta tiedät?"

Paasi vahva paukahteli:
"Itse painu paatoseksi!"

Tiuskutti tiainen puusta:
"Lie hyvä sivulta surra!"

Käärme kankaalta kähisi:
"Ota itse orjan muoto!"

Ja hän otti orjan muodon
tuo pyhä Jumalan Poika,
itse painui paatoseksi,
ilman lintuna liversi,
meni pois meren kalana,
vaahtopallona palasi,
puutui puuksi, maatui maaksi,
kasvoi kukkana kedolla,
toukkana kukan kuvussa,
perhosena päivän alla.

Paistoi marjana mäellä.

Koppoi marjan kourahansa
Marjatta, korea impi,
synnytti Pojan pätöisen.

Tuo urahti Suomen Ukko,
ärjähti ikuinen Äijö:
"Mik' on tähti taivahalla,
tuike maailman merellä,
kuuta kummempi näöltä,
aurinkoa ankarampi?"

Tutkivat jumalat Suomen
kummulta kuparilinnan
tuota ihmettä isoista,
tuota kaukaisen tuloa,
tuota pitkäisen paloa
ulapoilla ilman aavan.

Taatto taivahan jyrähti,
sinkosi sanan salaman:
"Outo on tulija tiellä,
tokko tullevi talohon?"

Jumalat jumahtelivat:
"Kohti korkea tulevi,
päin vieras parempi meitä."

Pyhä paistoi pyrstötähti,
taivas kummasti helotti,
kupu taivahan kumotti,
loimotti sininen sähkö,
hirnuivat hevot tulijan
niinkuin Turjan pyörretuuli,
orhit oivat korskahteli
niinkuin paisuva Imatra,
naukuivat navat ratasten
niinkuin yössä jäitten jyske,
tuop' on vankui vaununtanko
niinkuin vuorien jylinä,
ilmat irjui, kaaret karjui,
kirposi kipinämyrsky
tullessa tulijan uuden,
saaden ankaran sanoman
Tuntemattoman majoilta,
Kaikkivallan kartanoista.

Jumalat jumahtelivat:
"Liekö loppu luomakunnan
vai alku elämän uuden?"

Lauloi kaikki luonto laaja:
"On riemu elämän uuden
vertaisesta veljestämme,
kuolottoman kunniasta."

Ja hän tunsi ihmistuskat
tuo pyhä Jumalan Poika
ja hän matkas maailmalle,
laaksoihin inehmonlasten:
pistihe joka pihalle,
joka katsoi kartanolle,
souteli solut sydänten,
luonnon tiehyet tuhannet,
itki kanssa itkeväisten,
nauroi kanssa nauravaisten,
lempi lempiväin keralla,
kuoli kuolevain keralla,
harjoitti hyvehet kaikki,
maistoi maljat karvahatkin,
ammatit eri-alaiset,
ijät, säädyt ihmiskunnan.

Ja hän mietti ihmismielen,
mietti myös eläinten mielen,
jätti kaikkehen jälelle
oman sähkönsä säkenen,
kuolemattoman kipinän
Kaikkivallan kartanoista.

Kuun lapset

Kuu jo kylmeni.

                       Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Nurkui kansa nuorempainen:
"Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,
lämmin maata Maan povella."

Kansan vanhin noin nimesi:
"Kuun olen heimoa, elänen
taikka kuollen, tänne jäänen."

Siirtyi sieltä kansa kaikki.

Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp' on virkki nuorempaiset:
"Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,
tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?"

Tuop' on Kuun ukko urahti:
"Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll' on syntyni syvimmät."

Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden menoa,
hymähti hyvästit oudot:
"Voi, te miehet mielettömät,
lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten ponnetonten!
Tääll' oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll' oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,
siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen ikävä."

Vieri vuossadat.

                       Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.

Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,
tuoksui metsät lakkalatvat,
meret selkeät sinerti
autuutta alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.

Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,
kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon tähti-täyden:
"Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua
viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,
syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman elämän?"

Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo outo ei opasta.

Pimeän peikko

Tuo tuima Pimeän peikko
tunsi auringon tulevan
Lapin tunturin laelle
keralla kevähän uuden.

Mietti murha mielessänsä:
"Minä auringon tapankin,
surmannen valonkin suuren
yön pyhän nimessä yhden,
sydän-yöni synkeimmän."

Peikot päivyttä vihaavat.

Tuli tunturin laelle
revontulten roihutessa,
näki taivahan palavan,
hyrähti hymyhyn huuli:
"On iloni isommat, onpa
riemuni remahtavammat
kuin juhlat valon jumalten
pidot, laulut päivän lasten."

Yö oli aava ympärillä.

Kimmelsi kitehet yössä
kuin kirot sydämen synkän,
meri vankui valkeana
niinkuin paatunut ajatus,
kohosi luminen korpi
maasta kuolon-mahtavasta
kuin uhma urohon hyisen,
viha välkkyvän teräksen.

Tuo nauroi Pimeän peikko:
"Päivä, päätäsi kohota,
saat täältä sataisen surman,
turman tutkaimet tuhannet!"

Näkyi kaukainen kajastus.

Tuo tunsi Pimeän peikko
sydämensä sylkähtävän,
tarttui päähänsä rajusti:
"Minne mieleni pakenet?"

Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat heljemmiksi
synkeät sydänsopukat,
suihkivat tuliset nuolet
päivän päästä nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yöstä mielen valkenevan;
sini koitti päivän koitto
kuni peikon sielun koitto,
sini soi kevähän kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisihinsa,
säihkyi yhtehen sätehet,
sointui yhtehen sävelet,
nousi kohti korkeutta,
puhki taivahan yheksän,
yli kaaren kymmenennen,
kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isän ilohon,
Elon lempeimmän lepohon,
Rakkauden rajattomimman.

Kuului kuoro yön povesta,
riemu päivän rintaluista:
"Pahin on parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimmän aste."

Mutta ihmiset sanoivat:
"Tuo on peikko mielipuoli,
vanki valkeuden ijäisen,
itse poikia pimeyden,
päivän virttä vierittävi!"

Heille taivahat hymyili.

Eikä hän ikinä saanut
enää jäistä järkeänsä,
kuoli pois keralla talven,
syöksyi veljenä vihurin
sydämehen päivän pätsin,
leimuhun Jumalan lemmen.

Ukri

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
herttua väkevän heimon,
Aasian iki-aroilla,
rannoilla rajattomilla.

Liian suureksi sukesi,
ylen kasvoi ylpeäksi,
voimasta oman väkensä,
oman tietonsa tajusta,
oman taikansa tehosta,
oman hengen hekkumasta.

Lausui kansan kaiken kuulla,
lyylijuhlassa julisti:
"Ensi uhri maan on uhri,
toinen uhri taivon uhri,
kolmas itseni ikuisen,
herran heitä korkeamman!"

Kuuli kansa kauhistuen.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
kaasi maahan maitotilkan,
maito muuttihe vereksi,
purskutti punaisen suihkun.

Heitti tilkan taivahille,
taivahat tulena tuiski,
poltti maakunnat poroksi,
arot kaikki autioiksi.

Kansa yhtehen keräysi:
"Pahoin teit sa, Ukri ukko,
hylkäsit hyvät jumalat!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
viisti vettä siivellänsä,
toisella pihoja taivon,
virkkoi kaiken kansan kuulla:
"Jos jätin jumalat vanhat,
etsin uudet ja paremmat!"

Tunkihe väki kokohon
kuin hevot susien tullen:
"Näytä meille ne jumalat,
parahia palvokaamme!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
puki päälle vainopaidan,
vainon välkytti terästä:
"Näytän ne jumalat teille,
veren jumalan, tulen jumalan
ja jumalat sinisen raudan,
saakatte sotisopihin,
nyt on Ukrin uhrijuhla!"

Sai kansa sotisopihin,
juoksi lehtohon jumalten
niinkuin hirvi hiihtäjäänsä
tai petra penin edellä:

"Oi Taatto, opeta meille
huurut hurmehen jumalan!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski verta suonestansa,
sillä kulmansa sivusi:
"Verta vaativi jumala,
lepän-luoja leppymätön!"

Kansa kasvonsa veristi,
tiedusteli tietäjältä:
"Kuinka on tulen jumala,
Panu suuri palveltava?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tulta kynnestänsä,
karkaisi sydämen kohdan:
"Panua palvotaan tulella,
jylinällä Pauannetta!"

Karkeni myös kansa kaikki,
kyseli kuninkahalta:
"Kuinka on kumarrettava
raudan rohkean väkeä?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tapparan tulisen
maksahan lähimmän miehen:
"Teräs kuulevi terästä,
rauta miestä rohkeata!"

Kumahutti kuulun kilven,
syöksyi aavalle arolle
hulmuten hevosen harjan,
tulta tupruten kavion,
kansa pilvenä perässä,
Ukrin heimo ukkosena.

Minkä matkas maita pitkin,
sen sytti sotasavuja,
minkä virtoja vilisti,
sen veristi virran vettä,
syöksyi kansojen merehen,
kansat kaatui kahdenpuolen,
kosto kostajan tapasi:
aallot yhtyi päänsä päällä.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
näki jo turmansa tulevan,
käski jo kokohon kansan
alle taivon tähtikirjan.

Käden korkean kohotti,
huusi kaiken kansan kuulla:
"Yks oli uhri Ukrin uhri,
se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri,
se oli sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri,
se on maine maailmalla!"

Kaatui itse kalpahansa,
paloi roihuten rovion,
varjojen vaeltaessa
aavoja aron pimeän.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
vain tuhkan jälelle jätti,
tuop' oli tuima Ukrin heimo,
kaatui viime kantahansa,
kertoi kansan kohtalosta
vain tuuli lumisen tundran,
lauloi Ukrin yöstä yksin
Salliman ikuiset immet.

Syvärin impi

Tuo ihala Syvärin impi
poimi kukkia pivosen
kesäisestä pihlapuusta,
puhui pihlaja hänelle:
"Mitä sie minusta tahdot?"

Tytti taiten vastaeli:
"Kesän riemuja keräilen."

Tuo potra Kaparin poika
näki neien kartanolla,
sydän rinnassa sykähti:
"Liet minulle mielitietty?"

Neiti lintuna liversi:
"Lienet armas liiatenkin,
annan toivoa vähäisen."

Peuran lailla pois pakeni,
meni pitkin metsätietä,
häipyi helmenä salolle,
kaunehena kankahalle,
helmassa kukat koreat,
ympärillä yö heleä.

Poika pyytä pyytämähän.

Nousi nopsa neien jalka,
nopsempi kosijan jalka,
siro siukoi hirven nilkka,
kinner kiireempi ajajan,
tahtoi jo tavata kaunon,
kiinni kirkkahan kopata;
putosi polulle kukka
rinnoilta ripeän immen.

Poika tuota poimimahan.

Taas oli paossa peura
yhdeksännen suon selällä.

Kovin kiiti kautokenkä,
huiskin hunnuton samosi,
sinisukka suota pitkin,
punapaula puunsolia,
hulmuten heleän helman,
tukan tuulehen hajoten,
kuuli jo läheltä huudon
riemahtavan, raikahtavan:
"Armas, päätä jo pakosi,
taikka suulle suutelenkin!"

Heitti impi helmastansa
tertun tuoksuvan polulle.

Poika tuota tuntemahan.

Tytti huusi, huikahutti
kymmenennen vaaran päältä:
"Tuntenet kukan korean,
vaan et tunne neittä nuorta."

Tuo potra Kaparin poika
kukan heitti kuusikkohon,
puhki ilmojen puheli:
"Tuntenen sinutkin kerran,
sie kuulu Syvärin kukka,
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista!"

Ilkkui impi kukkulalta:
"Ajat aamun auteretta,
sie tuuli suvisen illan!"

Läksi poika piukomahan,
kylän sulho suikomahan,
kylän-joutsi joikumahan,
sankari samoamahan,
kulki kuin kulo mäellä,
tuulispää salon saralla,
kivet kirpoi kantapäistä,
tuli silmistä sirisi.

Sai jo kiinni neien nuoren
mättäällä salon sinisen,
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista.

Riistihe sylistä riista,
virkkoi vielä vierressänsä,
kotitielle tietessänsä,
poiketen kotipolulle:
"Voip' on miestä mieletöntä,
sulhoa sudenhalujen!
Toivon terttuja tavotit,
muiston kukkia keräsit,
keräätkin ikäsi kaiken,
polun poimit kahden puolen,
elontiesi toivottoman,
taipaleesi tarmottoman
onnen ollehen muruja,
et iloja, et suruja,
poimit rinnan riutumusta,
tahdon nuoren talttumusta,
unelmaisi uupumusta,
polttoa ilon-ikävän,
aikehia, aattehia
ammoin jo ajateltuja,
tuntehia, tunnelmia
tuttuja tuhannet kerrat,
tuokioita mennehiä,
kausia kadonnehia,
yön hämyjä hälvenneitä,
ruskoja rusottaneita,
elon entisen menoa,
Tuonen tyhjyyden tuloa."

Jop' on koitti Koi-Jumala.

Poika polkua palasi,
kesä-aamun auetessa,
seisahti joka aholle,
joka katsoi kankahalle,
kukan poimi kuusikosta,
muisti mustakulmaistansa,
toisen jo lehosta löyti,
tunsi tuskan rintaluissa,
astui miesnä miettiväisna,
ukkona uneksivaisna,
hiljeten jalan hitahan,
silmän vettä vierittäissä.

Herramme Vapahtajamme

Herramme Vapahtajamme
kerran kangasta käveli
keltaisella syyskesällä.

Samosi salossa ukko,
Tieto tuolta tietämähän:
"Taitanet polun talohon,
ei jaksa enempi jalka?"

Ukko vastahan urahti:
"Kun ei kestä, katketkohon!"

Herramme Vapahtajamme
tuli suurehen tupahan,
anoi jo kamanan alta:
"Saisiko sijoa yöksi?"

Virui akka vuotehella,
tuop' on vastahan tuhahti:
"Painu tielle, mieronkierto!"

Herramme Vapahtajamme
istui riihen kynnyksellä,
kylän rahvaalta kyseli:
"Lie lupa jyvänen syödä?"

Piika pilkkasuu sihahti:
"Kukko sulle kumppaniksi!"

Herramme Vapahtajamme
kuuli vihtojen vitinän,
koputti ovelle koito:
"Totta sauna sallitahan?"

Ääni lempeä lemahti:
"Kuka lietkin, käy sisälle!"

Herramme Vapahtajamme
heitti kiulun kiukahalle,
siunasi kylyn simaisen:
"Kansa, puhtaaksi peseite
alle kasvon Kaikkivallan!"

Väki lausui lautehilta:
"Mittyinen tämä on löyly,
tuoksuvat kukat tuhannet,
kuuluvat kuin kirkonkellot?"

Herramme Vapahtajamme
veden vihki sammiossa,
sitä joukolle jakeli:
"Kansa kaikki terveheksi
juhlahan Jumalan päivän!"

Hämmästyi kyläinen kansa:
"Mittyinen tämä on miesi,
saa sokea näkönsä, kuuro
täällä kuulonsa takaisin?"

Herramme Vapahtajamme
kirkasti ruhat ja rammat,
paidat valkeat valitsi:
"Ruumis Hengen temppeliksi,
Henki taivahan taloksi!"

Kuiski toinen toisellensa:
"Mittyinen tämä on templi,
kiuas on kirkoksi nokinen,
peräpenkki alttariksi?"

Herramme Vapahtajamme
kädet risti rinnallansa,
seinät siirtyi, katto kaartui,
taivas telttana kohosi,
välkkyivät valot väkevät,
liekuttivat Luojan lamput
pään päällä Inehmon Poian,
valitun tuojaksi vapauden.

Soi laulu liki lakea:
"Missä lyö hyvät sydämet,
siell' on Luojan lyylilehto."

Jop' on tunsi toivottunsa
tuo tuhma Kalevan kansa,
jop' on katsoi kaivattunsa
tuo Suomen surujen heimo,
tunsi ukko, tunsi akka,
tunsi piikakin piloinen,
polvin maata ponnistellen,
käsi onneton ojolla,
huusivat hädässä hengen,
kansan eessä noin katuen:
"Tylyn teimme työn hänelle,
Karjalan kuninkahalle!"

Kertoivat kukin tarunsa.

Kuuli kansa kauhistuen:
"Tästä turmio tulevi,
vihan vaaja valkahtavi!"

Kansan vanhimmat kokousi:
"Uhratkaamme uskottomat
lempeän lepyttimeksi,
juhlaksi Jumalan Poian!"

Tunsi maassa martahina
tuomionsa maan katalat.

Äänen korkean korotti
Herramme Vapahtajamme:
"Menkätte, peseykätte,
pukeukatte puhtosihin,
niin sinä siveä piika,
kuin sinä valio vaimo,
kuin sa ukko uurastava,
tuosta tulkatte takaisin
Armo-Luojan atrialle!"

Kuuli kansa kummastuen:
"Etkö rankaise pahinta,
palkitse parasta meissä?"

Hymyili hyvällä suulla
Herramme Vapahtajamme:
"Pahimmasta teen parahan."

Ja hän kastoi kansan kaiken,
ei vedellä, vaan tulella,
Pyhän Henkensä palolla,
hehkulla väkevän tahdon.

Arja ja Selinä

Paistoi kerran kuu ja päivä
autuaammille ahoille
kuin on kummut kuolevaisten.

Kaksi nousi puuta nuorta
saman luontonsa luvalla,
saalaina saman elämän.

Kasvoi kaksi lemmen lasta
alla auringon ikuisen,
kohinassa aarnikorven.

Mik' oli luotu miehen alku,
se oli Arjaksi sanottu,
mikä miehen kainalohon,
sen oli nimi Selinä.

Tuntenut ei toinen toista.

Toki yhdessä asuivat
puun alla lakea-latvan,
yhdessä tulen tekivät,
vierähtivät vuotehelle,
yhdessä näkivät unta
ijäisestä itsestänsä,
otsalla unelma onnen,
huulillansa huomensuukko.

Se Selinä neiti nuori
näki kerran keski-yöllä
silmät kuin tuliset tähdet
singahtavan päänsä päällä,
ja ne paistoi täydet tähdet,
paistoi paljaalle povelle,
poskille punehtuville,
varren valkolumpehille.

Uskoi aamulla unensa:
"Liekö liikoja tulossa,
taikoja tapahtumassa?"

Ystävä hyvä hymyili:
"Ihailin ihanintani."

Tuop' on Arja aimo sulho
kuuli toisna keski-yönä
äänen kuin Ukon vihurin
viuhahtavan päänsä päällä,
ja se huusi ääni hurja,
huusi kuin verenvihoja,
haastoi kuin sydänhaluja
miehen mielihautehia.

Kertoi kullan-kumppanille:
"Lienkö muuksi muuttumassa,
uudeksi urostumassa?"

Naljaeli neiti nuori:
"Näit unta unelmastasi."

Valvoivat he vuotehella
keski-yönä kolmantena,
silmät suitsevan näkivät,
kuulivat puhetta puusta:
"Tulla voitte kuin Jumala
kaikkiviisas, kaikkivalta!"

Syli toisensa tapasi.

Silloin yön virsi virisi
syvältä sydämestänsä:
"Olin ennen onnellinen
luonnon orjana eläen,
onko nyt otollisempi
kuninkaana luomakunnan?
Tieto on viluinen vieras,
kamalampi kaiken tieto,
tieto tyhjyyden kamalin.
Tullen lapseksi takaisin,
saanen auvon, saanen armon."

Toinen työn virsi tohisi
aivoista avartuneista:

"Putoovat elämän puusta
hedelmät hyvän ja pahan,
meill' on valta vain valita.
Ei kysytty minulta, miksi
tänne synnyin, täältä lähden,
siksi en kysy sinulta,
mitä mietin, suuri Luoja.
Teen työtä, erehdyn, etsin
oikein, väärin, mielinmäärin!"

Kasvoi heistä kaunis heimo,
veressä väkevä loihtu,
silmässä tulenvälähdys
Tuntemattoman Jumalan,
kansa kirkas, kaukomieli,
rotu rohkea inehmon,
joka tietoa janosi,
taivon kaaria tapasi,
rajat ratkoi luomakunnan,
ilmoitti elon-ilonsa.

Sitten syöksyi syöverihin.

Halla

Halla harmaja emäntä,
Pallan eukko, Ärjän akka,
pahoin hoiti poikiansa,
laulatteli lapsiansa.

Josp' on joutui katsomahan,
äänen viuhutti vihaisen,
tuutusessa tuutimahan,
kova kuin kivestä kätkyt,
minkä neuvoi, neulapuisen
otti kankaalta karahkan,
minkä lämmitti, lähetti
paitasilla pakkasehen.

Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä, heimo länkkä,
kiero-silmä, kitku-sielu,
pahan-suopa suuremmille,
pilkan-suopa pienemmille,
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka, synkkä-synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,
äyskiväiset, räyskiväiset.

Minkä helkkyi heimon kannel,
sen helkkyi suruja heimon,
minkä kynti kansan aatra,
kynti käärmehen-kähyjä,
minkä kaikui naisten nauru,
senp' on soi sopen himoja,
min iski urosten miekka,
sen teki salatihuja.

Murahtivat muukalaiset,
kansat outojen ovien:
"Herja on heimo tuntureilla,
suku kehno suonperillä!
Orjaksi omansa, kellä
mieltä ei vapahan miehen!"

Löivät maahan maan-katalan.

Saivat orjan saamattoman,
viekkahan, salavihaisen,
väkänuolta vääntäväisen.

Tuop' oli yksi kansan kukka,
miesten lempi, naisten hempi,
Suomen honkien humina,
Sotavalta, sorja poika.

Ja oli yksi pieni piika,
lemmen lehti, tammen terhi,
syntynyt sydänkesällä,
kesäpuussa keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin:
"Maille muille lähtekäämme
luota äidin äksymielen,
isän ilkeän tyköä;
tääll' ei konsa kaunis kartu,
vartu ei vapaus mielen,
synny aateluus sydämen,
pään ei täyty päiväntähti!"

Vastasi kave Kalevan:
"Mennen, mennen mieluhummin
maille muille muuraimeksi
kuin jäänen kotipolulle,
kotimaalle maatumahan,
kotisoille sortumahan,
kotikaunat kantamahan,
kotijuorut juoksemahan!"

Vetivät purjehen punaisen,
matkasivat maille muille,
armahammille ahoille,
päivänrinteille rikasten.

Ja se Suomen sulho suuri
ja kave Kalevan kaunis
liittivät käden kätehen
veräjillä vierahilla,
suetaksensa sukua,
isompata itseänsä,
rohkearnpata rotua,
heimoa heleämpätä.

Ja he maistoit maljat kaikki
tuskan, itkun ja ilojen,
ja he jouduit toisistansa
kaiken turhuuden turulle,
ja he painuit portahiksi
aarnihautaisten halujen,
rakkauden rahanalaisen,
elonhehkun hengettömän.

Halla harmaja emäntä
sai viestit vihurin teitä
Lapin tunturin laelle:
"Jop' on sortui sorjimmatkin,
kaunehimmatkin katosi
sinun, herja, heimostasi,
tulenlautta, lapsistasi!"

Ärjän akka noin ärisi:
"Kaotkohot jos kahesti
pettäjät oman pesänsä!"

Vain ääni värähti äidin.

Halla harmaja emäntä
kuuli linnun laulavaksi,
Pohjan kurjilla kylillä:
"Tulevat lapsesi takaisin
mailta päivänpaistamilta,
tyttö silkissä sihisten,
poika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi:
"Pois portto pihalta tältä,
porton sulho poikemmaksi!"

Kuitenkin sydän sävähti.

Halla harmaja emäntä
tunsi tähtien puhuvan
kaivotietä käydessänsä:
"Kuollehet on kumpainenkin,
molemmat mennehet manalle,
maammoansa muistamatta,
kotimaille koitumatta!"

Pään kätki käsihin maammo,
lysmyi lynkkäpolvillensa,
itki päivän, itki toisen,
kolmanna kädet kohotti,
katsoi kohti korkeutta
kuin suuri, sininen silmä,
tutki tahtoa jumalten
kuin sydän punan-palava,
poljettu viattomasti,
synnytelty syyttömästi.

Vieritti suruisen virren
itsestänsä, itkustansa,
kansasta perillä Pohjan,
Turjan tuulisen suvusta,
kuulla yössä yksinäisten,
tähtien tähyäväisten,
korven korkean, lumisen,
korvan niitä korkeamman:

"Mi minussa unohtamista,
sen muistan alati heitä,
kurjassa kiroamista,
senp' on siunannen ijäti!

"Lienen kaltoin kasvatellut
lajiani, lapsiani,
ollutkin emona outo,
vieras äänelle vereni,
tyly liian tyttärille,
pahantuuli poijilleni,
kaunoisilleni katala,
kunnoton koko suvulle.

"Vaan oli kotikin köyhä,
missä lasta laulatella,
karu kasvatus emonkin
turvatonta tuuitella,
kolkkoa koko elämä
sydänlämmön läikähellä.

"Lumet kasvoi kantapäillä,
kinokset tupahan tunki,
hanki peitti pirtinharjat,
iljanko takan iloisen.

"Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämerisen myrskyn
täällä paadet paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivonkansi
kuin luja, kivinen lukko.

"Armoton oli elämä
minun herjan heimolleni,
kuolema sitä kovempi
tulenlautan lapsilleni.

"Oisi ollut onni mulla,
oisin onnea jakanut,
ollut mulla lieden lämpö,
oisin lämpöä uhonnut,
ripeämmät rinnat mulla,
oisi suurempi sukuni,
kohtaloni korkeampi,
korkeampi nyt kotini.

"Hyvin teitte kuopus-kullat,
kun menitte pois minulta,
pahoin teitte kuopus-kullat,
kun jäitte kotihin kauan,
minun raukan rinnoilleni,
polville minun poloisen,
näille nälkäparmahille,
tälle kylmälle kylelle."

Vieri ääni äidin virren,
kyynelet enemmän vieri,
läikkyi lämpö äidin lemmen,
tahto taivaisten enemmän:
lumet läksi, suot sulivat,
nurmet nousivat nukalle,
kiuru kimposi sinehen,
lehti puuhun lempeähän,
joka kattoi maammon kummun,
missä lintunen levähti,
kukahti käkösen kulta,
huomentuulonen humahti.

Mennyt manner

Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,
alla täyden päiväntähden.

Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,
kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan, rakkauden elämä.

Niinkuin ulpukka ulapan
keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,
ammotti alat pimeät.

Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle, manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,
tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.

Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,
peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea ylene."

Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,
tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.

Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten laulavaisten.

Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa
niinkuin tuima pohjatuuli.

Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu heimonkin heleän."

Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."

Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat, päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,
kaikui kaunis kuorolaulu,
papit saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.

Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa, yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,
synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä valtikka pimeyden."

Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"

Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa petojen kansan!"

Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku, tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,
päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."

Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa metsän,
saaren lempeän sisässä?"

Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot päivän lasten!"

Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,
suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi sinisen liekin."

Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"

Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,
kaikki uppos unholahan.

Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."

Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,
kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli vallat valkeuden.

Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner
kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan pyörtehisin.

Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;
näkevät näyn he oudon,
kuvan kumman taivahalla,
neiti korkea näyssä,
sulho kahta korkeampi,
kulkevat käsi kädessä
kaarta taivahan sinisen,
poika niinkuin päivän nousu,
impi kuin suvinen auer,
taluttavat toisiansa
kohti taivahan kupua,
sopusoinnun suuren maita,
yön ja päivän yhteyttä;
aina astuvat ylemmä,
häipyvät valohämyhyn.

Ukon lintu ja virvaliekki

Aarnikotka ilman alla
liiteleikse, laateleikse,
etsivi elosijoa
Lapin tuiman tuntureilta.

Virvaliekki yksin yössä
vilkehtivi, välkehtivi,
singoten sinisen soihdun
matkamiesten pään menoksi.

Ukon lintu linnastansa
tulen allansa näkevi,
sama itsellä salama
rinnassansa rohkeassa.

Hiiden liekki yksin yössä
läikehtivi, väikehtivi,
kutsuvi kumartajaansa,
ottajata onnenkullan.

Kotka pitkän pilven päältä
sanan ankaran sanovi:
"Ken on, kehno, uskaltanut
sieluni sisimmän viedä?"

Aarreliekki aarnihaudan
haastavi sulalla suulla:
"Yhtä ylpeät olemme,
yhtä laajat lentimemme."

Iski tulta kynnestänsä
ilman aavojen kuningas,
valkahutti valkeata:
"Tiedän syntyni, sikesin
päässä hongan lakkalatvan,
sinitaivasta lähellä,
vaan mikäpä sinun on synty,
silmä rimpisuon sumean?"

Virisi ylemmä virva,
nousi niinkuin neiti nuori
vyöhön saakka sammaleesta:
"Tiedän syntyni, sikesin
suon mudasta, maan madosta,
sammakon salakudusta,
kuitenkin sua rakastan,
sulhoni sinisen ilman."

Tuop' on muuksi muuntelihe
lintu pitkien pihojen,
seisovi edessä immen
niinkuin sulho seppelpäinen:
"Sallinet, sinut kohotan
sinipilvi-siivilleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
rahkan impi, rimmen kukka,
on kuin ulpukan unelma
tai tyynten vesien joutsen:
"Sallinet, sinut opastan
lipaskulta-linnalleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
jumal-sulho sulkapäinen,
on kuin myrsky metsikössä,
laine lammella syvällä:
"Sallinet, opetan sulle
itsesi iki-ihanan?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
lummekukka, lammenlintu,
on kuni sudenkorento
taikka keijun kehrävarsi:
"Sallinet, sinut lumoan
lukinlanka-paulahani?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
myrsky pitkän pilven päältä,
syttyvi säkene sähkön
taikka taivahan salama:
"Liekki, tullos liekkihini,
tuli, tultasi halajan!"

Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten,
toivat kuolon toisillensa
kuin myrkky verihin mennyt.

Katoi liekki kankahalta,
lintu taivahan sinestä,
vaan ei juhlista jumalten
Tuonen virran tuolla puolen.

Auringon hyvästijättö

Liioin, Maa, sinua lemmin,
luontoasi, lapsiasi,
vaan on aikani erota,
heittää jo ikihyvästit.

Kuulin kutsun kummallisen
seitsentähtisen selältä,
sain viestin salaperäisen
kahvoilta Kalevan miekan:
"Jätä huoli huomisesta,
pääset illalla ilohon
taakse taivahan yheksän,
ylle kaaren kymmenennen!"

Tuop' on sytti onnen oudon,
viritti minussa mielen
mennä haaveeni hakuhun,
tulla tuntemattomihin;
voima uusi mua vetävi,
tähti vieras viettelevi,
valta vankempi minua,
mahti Maata korkeampi.

Jätän nyt hyvästi järvet,
niitut, metsät, merten rannat,
heitän hellästi ijäksi
valkamat, venot ja verkot;
olen tehnyt orjan työtä,
kainnut karjoja elämän,
kruunupääksi nyt palajan,
iloiseksi itsekseni.

Terve, taivainen Vapaus,
Rakkaus rajattomuuden,
avaruuksien Ajatus,
äärettyyden Henki heljä!
Sytyit sa sydämessäni
ammoin jo Ajan alussa,
välkytit väkevät liekit,
sähkön säihkytit kipinät,
vartuin muita valkeampi,
kartuin muita muhkeampi,
muita vahvempi valolta
lemmeltäni, lämmöltäni,
mutta myös tulen-tuholta,
palannalta, poltannalta.

Liioin, Maa, sinua lemmin,
kumpujasi, kutrejasi,
vaan on pakko nyt paeta,
meidän mennä toisistamme.

Illan viimeisen ilotan
varjoja vaellus-elon,
kerran viimeisen valotan
laaksoja inehmonlasten,
heitän heille hellettäni,
paistan päivänpaahdettani
talven vastaisen varalle,
valkeaksi yön ikuisen.

Etkö usko, Maa, minua?
Eikö mahdu mielehesi,
että en tule takaisin,
poistun nyt palajamatta?

Näit minun menevän aina,
aina kääntyvän takaisin
ilman pitkiltä pihoilta,
silloilta sinertäviltä;
saman silloin kutsun kuulin,
tunsin jo tuhannet kerrat
saman mahdin määräyksen
syvällä sydämessäni,
teki mieleni totella,
vaan en voinut voimaltani,
olin altis astumahan,
vaan en jaksanut jalalta,
koska kuulin kutsun toisen,
viestin vienomman tajusin
niinkuin kanteleen helinän
kankailta hämärtyviltä.

Ja ne lauloi laaksot, vuoret:
"Ohoh, tuhma Päiväntähti,
heität Maa-elon ihanan,
täyden, herkän, heilimöivän,
tähden Tyhjyyden ilojen,
mitatonten mielten vuoksi;
Ajan vaihdat armas-helman.
Hetken kiitävän, heleän,
ijäisyyksien sylihin,
vuodetonten vuotehesen!
Tiedä, tiedä, tähti tuhma,
sylit on jäiset Järjetärten,
kyljet kylmemmät sitäkin
Älytärten äänetönten
täydellisten tien tuvilla,
asunnoilla autuaitten!
Huudat Maata, armastasi,
kuollut ei sinua kuule,
itket kukkakumpujasi,
kuki eivät uudellensa
myrjaadien vuotten mennen,
tuhantisten toisten tullen."

Muistin silloin, Maa, sinua,
rintojasi, ripsejäsi,
riensin myrskynä takaisin,
liekkinä poveni polton.

Pilkkasivat ilman immet:
"Tuoko sankarin tapoja?"

Ärjyivät jumalten äänet:
"Siispä katko kahlehesi!"

Taivas korkea kohisi:
"Suistu jo radalta, raukka!"

Valon itki valtakunta:
"Meiltä ylhäisin aleni."

Tuop' on tuima Pohjantähti
se sanan sanovi täyden:
"Ohoh, urosta onnetonta,
leimua petetyn lemmen!
Jo on kultasi levännyt
kupehella Kuu-jumalan,
onpa outo nauratellut
naista Päivyen pätöisen,
joka ilta jo iloinnut,
joka aamu armastellut,
suikannut suloista suuta,
kaulannut Kavetta mointa
poistuessa sun poloisen
avaruuden askareille!"

Kaaret vahvuuden kajahti:
"Puhui totta Pohjantähti!"

Kaikki Kaaos järkähteli:
"Auta armias Jumala!"

Jylisi vihani jylhä:
"Poltan ma poroksi kurjat!"

Henget julmuuden julisti:
"Tapa heidät hekkumalla!"

Ja ma hehkuin hekkumata
teidän kummankin kupuhun,
ja ma painoin palkehia
teidän kummankin palohon,
ja ma lietsoin liekkiänne
teidän kummankin tuhoksi,
ja minä rakastin teidät
rappiolle, turmiolle.

Lien myöskin palanut itse,
paras mennyt pois minulta,
jäi kyllin jälelle vielä,
kyven kuuma liiatenkin.

Siit' on vierryt vuotta monta;
tässä vierimme yhäti,
sinä raukka Maa-emonen,
minä parka Päiväntähti,
kolmas kuollut Kuu-Jumala,
mennyt meistä ensimmäisnä.

Synkkä meill' on saattoseura,
liemme synkemmät sitäkin,
kurjemmat kuin kuolo itse.

Kun ma muistan muinaistasi,
silloin, Maa, sinua säälin,
silloin itken itseäni,
taivon pilvihin pimenen,
muistan muotosi tulisen,
ainehesi alkuhehkun,
henkesi valon väkevän,
sielusi siniset liekit;
kasvoi niistä kaunis vilja,
nousi korttehet koreat,
sanajalkojen jalous,
aarnipuiden aatelisto,
kaikki itsesi ilosta,
lämmöstä povesi päivän.

Siit' on vierryt vuotta monta,
olet jääksi jäätymässä,
onnehesi tyytymässä.

Kuoli kerran Kuu-Jumala,
olet kohta itse kuollut.
Etkö konsana heräjä?

Pahoin tein ma, Maa, sinulle,
pahoin teit sa, Maa, minulle.
Etkö sa lepy ikinä?

Katsot, katsot liikkumatta.

Kuulen huultesi huminan:
"Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken."

Uskoin muinen, Maa, sinua,
en nyt uskone enempi,
vaikka sammuisin samalla,
kuolisin kuin itse kuolet.

Poistun nyt palajamatta.